FOLLOW ME:

  • Facebook Clean Grey
  • Grey Instagram Icon

RECENT POSTS: 

April 17, 2017

January 18, 2017

December 4, 2016

November 3, 2016

October 23, 2016

October 19, 2016

June 13, 2016

June 10, 2016

Please reload

SEARCH BY TAGS: 

Please reload

Matkalla jonnekin

June 10, 2016

Istun junassa. Puut vilisevät vihreinä keskellä yötä, kesäyö. Olen kirjoittanut oppimateriaalia SanomaProlle koko junamatkan, kunnes keskellä vihreää verkko katoaa. Yhteistyö on jatkumoa Ammattilainen viestii -oppikirjalle, jota tein pari vuotta sitten. Kustannusala tuntuu mielenkiintoiselta ja tervehdyttävän uudelta. 

 

Pysähdyn miettimään matkaani: minne menen, mitä teen, mitä todella haluan tehdä. Tunnen olevani muurahainen. Työmuurahainen, joka kantaa kortensa kekoon. Keko vain tuntuu levinneen, se ei kasva korkeutta juuri lainkaan. Olisiko aika hankkia siivet...

 

Ainoa asia, joka minua pidättelee on...entä jos! Entä jos tapahtuu jotain, entä jos en olekaan niin hyvä kuin luulen, entä jos rahat eivät riitä, entä jos en olekaan onnellinen, entä jos, entä jos...Entä jos ottaisin itseäni niskasta kiinni ja tekisin sitä mitä haluaisin.

 

Sanotaan, että napanuora pitäisi katkaista varhain., niin olen tehnyt. Haluan katkaista viimeinkin myös napanuorani perinteisiin. Ne tuntuvat jotenkin vainoavan minua. Poden syyllisyyttä siitä, etten tee asioita, joita on aina tehty tai että olen itsekäs ja haluan tehdä uusia perinteitä. Teen kuitenkin rutiininomaisesti asioita, joita olen aina tehnyt, kunnioitan perinteitä, sukua. Veri on vettä sakeampaa. Onko oikeasti? Tällä hetkellä se on ainakin ohentunut.

 

Etsin varmasti itseäni nyt enemmän kuin 18-vuotiaana. Silloin tunsin itseni täysin, nyt en tunne lainkaan. En edes tiedä pidänkö lihasta vai kalasta. Ehkä kalasta...

Olen kadottanut sen eteenpäin vievän uhon ja itsevarmuuden, naiviudeksikin sitä jälkeen päin ajatellen voidaan sanoa. Se oli kuitenkin kantava voima usean vuoden ajan. 

Tämä on neljänkympinkriisi. Onneksi olen kesällä 39 vuotta. Elämän vihreä viiva menee lujaa ohitseni, jos en osaa pysähtyä. Olen huomannut, että katkeruuskin nostaa välillä viittaansa. Miksiköhän ihminen ei vain voi olla onnellinen ja tyytyväinen, kun saa elää ja hengittää vapaasti?

 

Juna-asemat ovat terapeuttisia. Pelkkä istuminen ja ihmisten kokeminen pelastaa ajatukseni.  Hymyilen. Ihmiset halaavat aina asemalla, suu hymyilee. Halaavatkohan ne muulloinkin? Olen matkalla ukkini hautajaisiin. Miehen, jota en enää tuntenut loppuaikoina. Miehen, joka heitti punaraitaisen kissan tuvan penkiltä kahvitellakseen navetan jälkeen. Toistaalta muistan kuinka hän teki minulle kivistä koruja, poimi kanssani puna-ailakkeja sekä opetti ajamaan traktorilla ja vei uimaan niemeen. Siinäpä muistoa kerrakseen. 

 

 

Please reload

© Copyright 2020 Text and photography by Piia Vuorio / Just Text